SAIMA Helsinki x lempipaikkani: Anna-Kaari Hakkarainen
SAIMA Helsinki x lempipaikkani: Anna-Kaari Hakkarainen

SAIMA Helsinki x lempipaikkani: Anna-Kaari Hakkarainen

SAIMA Helsinki x lempipaikkani: Anna-Kaari Hakkarainen

Kirjailija Anna-Kaari Hakkaraisen lempipaikka Helsingissä on Kaisaniemen kasvitieteellinen puutarha. Siellä hän käy päivittäin kävelyllä, istuu puutarhan penkeillä lukemassa tai kirjoittamassa sekä kuvaa alati muuttuvaa luontoa. Anna-Kaari tallensi Saima Helsingille yhden päivän talvisessa puutarhassa ja kuvasi samalla Saiman tuotteita.

Kävelen Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa päivittäin saman reitin. Tarkkailen kukkia ja puita, sitä miten luonto on muuttunut edellisestä päivästä, otan valokuvia samoista kohdista yhä uudelleen. Etenkin keväisin muutoksen nopeus on ihmeellistä ja häkellyttävää. 

Näemme todellisuudesta vain murto-osan. Löydän joka päivä puutarhasta jotain uutta, kiinnitän huomiota johonkin yksityiskohtaan, joka minulta on mennyt aiemmin ohi. Puutarhassa käynti on minulle eräänlaista läsnäoloharjoitusta, kävelymeditaatiota, se auttaa minua näkemään maailmasta yhä uusia kerroksia – taito on kirjailijalle välttämätön. Myös valokuvaaminen toimii minulle samalla tavalla: auttaa olemaan läsnä hetkessä ja näkemään maailmasta uutta. Etsin ympäristöstä jatkuvasti kiinnostavia rytmejä, muotoja ja symboleita ja kuvaan niitä. Ne toimivat minulle portteina kieleen ja kirjoittamiseen. Pyrin kirjoittamisessani oikeastaan samaan, mikä luonnossa toteutuu luonnostaan: samanaikaiseen rikkauteen ja monenlaisten lajien päällekkäisyyteen ja rinnakkaiseloon mutta myös siihen, ettei kokonaisuudessa silti ole mitään turhaa. Että kaikella on tarkoitus ja merkitys, että kokonaisuudessa kaikki ikään kuin kasvaa tai soi yhteen, rikastuttaa toinen toisiaan.

Olen julkaissut neljä romaania, kaikki Tammelta, ja kolmas romaanini, Kristallipalatsi, sijoittui Kaisaniemen kasvitieteelliseen puutarhaan. Uusimpaan romaaniini, eli vuonna 2019 ilmestyneeseen Dioraamaan, kirjoitin pitkiä pätkiä puutarhassa – sekä ulkona että sisällä kasvihuoneissa, jotka ovat ikävä kyllä nyt koronan aikaan suljettuja. Normaalisti käyn niissäkin säännöllisesti. Etenkin talvella rakastan sitä kontrastia, että sisällä kasvihuoneissa on kuin keskellä viidakkoa, ja ikkunoista näkyvät ulkona odottavat hanget.

Kirjoitan aina ensimmäisen version romaaneistani käsin. Kirjoittamiseni on intuitiivista, kaivan romaanin muotoa pikkuhiljaa esiin. Vertaan usein kirjoittamisprosessiani kuvanveistoon. Aluksi ikään kuin sommittelen sanoista vaistonvaraisesti syntyneen hahmon, ja sitten alan veistää, siirryn kirjoituskierros kierrokselta yhä tarkempiin työvälineisiin, vaihdan hiomapaperia yhä hienompaan. 

Arvostan Saima Helsingissäkin laadukkaiden ja eettisten materiaalien lisäksi käsityöläisyyttä ja paikallisuutta, uskon että vaatteisiin jää aina jonkinlainen energia niiden tekijöistä. On ihanaa ajatella, että Saima Helsingin vaatteet ovat syntyneet vain muutaman kilometrin päässä, Marian sairaalassa. Että joku helsinkiläinen on todella tehnyt ne käsin, pannut niihin aikaa ja energiaa, keskittynyt yksityiskohtiin. Rakastan ajatusta, että Saima Helsingin vaatteet ovat tulevaisuuden designaarteita, jotka periytyvät sukupolvelta toiselle.

Minulla on tallessa isoäitini vanhoja vaatteita, ja monia parikymppisenä hankkimiani vaatteita. Saatan säästää johonkin tiettyyn vaatteeseen vuosia. Vaatteet ovat minulle portteja fiktiivisiin maailmoihin. Ne ovat ensimmäinen kotimme, elämme jatkuvasti niiden sisällä ja niihin tallentuu paljon asioita. Saiman trenssimekko on täydellinen vaate. Sitä voi käyttää ties kuinka monella tavalla. Pidän myös siitä, miten selkeän arkkitehtonisen muodon se luo. Se on kirjaimellisesti kuin talo, johon saa astua aamuisin sisään.

 

 

Kirjoitan seuraavassa teoksessani paljon nimenomaan vaatteista ja niiden historiasta. Olen tehnyt Suomen kansallismuseolle Curiositas-nimisen teoksen yhdessä graafikko Päivi Häikiön kanssa: teos ilmestyy maaliskuun lopussa. Se kurkistaa Suomen historiaan esineiden kautta ja tarkastelee ajanjaksoa 1100–1917. Se ei käsittele suurmieshistoriaa tai kuvaa kronologisesti tapahtumia, vaan se avaa esineiden kautta portteja edesmenneiden ihmisten arkeen, heidän tunteisiin, tarinoihin joita historia on täynnä. Tekstini yhdistää tietokirjoittamiseen proosaa, esseistiikkaa ja lyriikkaa. Saiman musta takkitrenssi tuo itse asiassa mieleeni historian ensimmäisen yleiseurooppalaisen muoti-ilmiön, eli 1500-luvun espanjalaisen puvun, jonka toi Suomeen – tai silloiseen Ruotsin Itämaahan – Katariina Jagellonica. Kirjoitan siitäkin kirjassa.

Luen koko ajan ja kaikenlaista, kannan usein kirjaa mukanani ja saatan istahtaa hetkeksi houkuttelevan näköiseen paikkaan lukemaan. Viime aikoina olen lukenut obsessiivisesti saksalaista ja ranskalaista 1800-luvun runoutta ja perehtynyt monien tuon aikakauden runoilijoiden elämiin. En oikeastaan edes muista, mistä innostus sai alkunsa. Innostun jatkuvasti jostain ja otan asiasta kaiken mahdollisen selvää. Keräilen päähäni erilaisia tietoja ja tarinoita.

 

 

Rakastan kaikkia vuodenaikoja ja suosikkikuukauteni on marraskuu, jolloin luonnon värit sointuvat kauniisti yhteen, mutta ihanin on silti se hetki, kun magnolia puhkeaa kukkaan. Se on vuoden paras päivä. Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa on kaksi magnoliaa, mutta minä tarkkailen niistä toista, olen tarkkaillut vuosia. Puu saattaa olla viikkokausia nupuillaan, näyttää siltä että se puhkeaa minä hetkenä hyvänsä kukkaan. Ja sitten yhtenä päivänä se vain tapahtuu. Aina vähän yllättäen. 

Kuvat: Anna-Kaari Hakkarainen

SAIMA Helsingin Lempipaikkani sarjassa ystävämme esittelevät kuvin ja sanoin itselleen tärkeää paikkaa.